maanantai 22. lokakuuta 2007

Näin älykkyyserot ovat muodostuneet.evoluution myötä

Maapallon evoluutioprosessin tähän mennessä korkein saavutus on itsestään tietoinen ihminen, joka on ainoana olentona luonut myös biologisista lain-alaisuuksista riippumatonta evoluutiota, niin sanottua kulttuurievoluutiota. Kulttuurievoluution saavutuksista huolimatta eräiden vallassa olevien ihmisen suurimpina heikkouksina on kuitenkin se, että he ovat alkaneet pitää luomaansa ympäristöään luonnosta täysin riippumattomana abstraktina mallina, jolla on merkitystä vain ihmisen omassa tajunnassa ja kokemusmaailmassa.

Korkeimmaksi ideaksi nostettu ihmisen henkinen olemus olisi näin riippumaton kaikista biologisista realiteeteista kuten esimerkiksi roduista, jotka näyttävät olevan tietylle osalle ihmiskuntaa vain muodollisia esteitä matkalla ihmisyyden tosi olemukseen. Nämä biologisen luonnon viholliset eivät halua tunnustaa eri rotujen henkisiä ja älyllisiä eroja ja jos he ne tunnustavatkin, he selittävät niiden johtuvan muista seikoista kuin perintötekijöistä. Kuinka väärässä tällainen ajattelu onkaan: ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen nähdäkseen, miten juuri luonto erilaisuutta luovana voimana on vaikuttanut ratkaisevasti ihmisyksilöiden sekä ihmisrotujen väliseen erilaisuuteen ja sitä kautta myös eriarvoisuuteen. Luonnossa ei esiinny tasa-arvoa. Ihminen on osa luontoa.

Älykkyys ja ihmisen evoluutio

Älyn ilmaantuminen maapallolle kesti kauan, mutta kun se on kerran todistettavasti tapahtunut, mikään ei ole estänyt sen nopeaa kasvua. Siinä vaiheessa kun evoluutio eteni niin pitkälle, että alkuihmisestä kehittyi lopulta Homo Sapiens Sapiens, eli ihminen, älykkyys otti maan päällä sellaisen harppauksen, jonka järisyttävää vaikutusta maapalloon voi verrata tapahtumaan, jossa yksisoluinen organismi kehittyi monisoluiseksi.

Ihmisen aivomassan kasvu nykyiseen kokoonsa oli seurausta ympäristön paineesta, mikä pakotti ihmisen selviytymään ankarista oloista sosiaalisella yhteispelillä, jossa tarvittiin älyllisiä kykyjä kuten organisoimista ja uusien innovaatioden kehittämistä ja soveltamista käytäntöön. Korvatakseen fyysiset heikkoutensa varhaiset ihmislajit etsivät yrityksen ja erehdyksen kautta toisenlaisia keinoja metsästystilanteissa, joissa voimakkaampi riistan etsijä tavallisesti selviytyi fyysisellä ylivoimallaan ja nopeudellaan. Alkukantaisissa ihmisyhteisöissä arvostettiin jo varhain fyysisen voiman ja rohkeuden lisäksi myös kekseliäisyyttä ja nokkeluutta. Ihmiselle, joka käytti menestyksekkäästi älyllisiä kykyjään yhteisön ongelmatilanteiden ratkaisemiseksi, suotiin entistä suurempi oikeus valita mieleisensä sukupuolipartneri mahdollisesta fyysisestä heikkoudestaan tai rujoudestaan huolimatta, jonka ansiosta ihmisen perimään kasaantui enemmän mm. älykkyyteen vaikuttavia polymeerisiä geenejä, jotka säätelevät kvantitatiivisten ominaisuuksien kehitystä. Älykkyys siirtyi perinnöllisenä sukupolvelta sukupolvelle jokaisen sukupolven tuodessa siihen oman pienen lisänsä.

Yleensä ihmisen älykkyyden kasvu, joka korreloi hyvin aivojen ja aivokopan kasvun kanssa, oli hidasta ja melko tasaista, mutta suotuisten mutaatioiden ansiosta välillä nopeampaa. Älykkyyden kasvun takaa siis perinnöllisyys, joka ensisijaisesti säilyttää luonnon ikuisessa taistelussa koetellun edullisen ominaisuuden, mutta varsinainen älykkyyden kasvun tai laskun jälkipolvissa mahdollistavat polymeeriset geenimutaatiot, jotka tuovat perimään erityyppisiä alleeleja. Alleelit vaikuttavat samaan ominaisuuteen, joista toinen puoli tulee äidiltä ja toinen isältä.

Ihmisen älykkyyttä ei voi nykytieteen valossa päätellä yksiselitteisesti aivokopan tilavuudesta tai ulkoisesta muodosta, mutta evolutiivisessa katsannossa aivokopan suureneminen ihmissuvulla on merkinnyt korkeampaa älyllistä kehittyneisyyttä. Esimerkiksi Homo Habilis, "kätevä ihminen", joka eleli n. 2 - 1,5 miljoona vuotta sitten, osasi tehdä vain alkeellisia työkaluja. Kätevän ihmisen kallon koko oli keskimäärin 600cm3, joka on hyvin vähän verrattuna myöhemmin eläneeseen Homo Erectukseen, jonka kalloista on mitattu 1000 cm3:n keskimääräinen tilavuus. Pysty-ihmiseksi tai Pekingin ihmiseksi (Euroopassa Heidelbergin ihminen) kutsuttu Homo Erectus osasi jo tulen teon taidon sekä valmistaa melko taidokkaita työkaluja. Tämän kehityslinjan mukaan on johdonmukaista, että ihmissuvun kehittyneimmällä muodolla Homo Sapiens Sapiensilla, nykyihmisellä, on suurempi aivokopan koko kuin varhaisemmilla ihmislajeilla. Nykyihmisen kallon tilavuus - joka on siis sama kuin aivojen tilavuus - on keskimäärin 1350 cm3. Tämän yleisesti hyväksytyn mittaustuloksen aineistona on käytetty lähes pelkästään valkoiseen roturyhmään kuuluvien miespuolisten edustajien kalloja ja aivoja.





Älykkyys on kautta ihmisen historian ymmärretty jollakin tapaa perinnöllisenä, perittynä. Tämä oli vallitseva kanta eurooppalaisessa kulttuuripiirissä vielä 1900-luvun alkupuolella sekä kansainvälisen tiedeyhteisön että tavallisten kansalaisten keskuudessa.

ÄO perustuu perimään

Aikana jolloin "kansainvälisyyskasvatus" ja monikulttuuriset rodunsekoitusprojektit viettävät riemujuhlaansa ikään kuin lopullisena voittona luonnon laeista, on näiden vastemielisten ilmiöiden vastapainona ilmestynyt hiljattain kriittisiä äänenpainoja, jotka uhkaavat romuttaa vuosikymmeniä vaalitun julkisen valheen ympäristötekijöiden kaikkivoipaisuudesta. Tästä on hyvänä esimerkkinä Helsingin Sanomissa 13.8.1995 julkaistu Helsingin ja Tampereen yliopistojen dosentin Tatu Vanhasen kirja-arvostelu amerikkalaisten Richard J. Herrnsteinin ja Charles Murrayn kirjasta The Bell Curve. Vanhasen kirja-arvostelu oli otsikoitu provosoivasti nimellä "Älykkyyden tabu murtuu". Herrojen yli 800-sivuinen tiiliskivi ilmestyi jo yli kolme vuotta sitten ja se synnytti tuolloin valtavan kohun amerikkalaisessa julkisessa keskustelussa. Näin kävi myös Suomessa, tosin muutaman vuoden viiveellä kirjan amerikkalaisesta ilmestymisestä. Kirjan, jonka nimi The Bell Curve on tilastotieteestä ja matematiikasta tuttu (tunnetaan Suomessa Gaussin kellokäyränä) esittämät pääväittämät ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia.

Empiirisiin tutkimustuloksiin kirjansa perustavat kirjoittajat väittävät, että vaikka perimän osuus älykkyydestä on todistettavasti niinkin suuri kuin 60-80%, on ympäristötekijöillä suuri merkitys etenkin älyn kehitykselle siksi, että ilman hyviä ulkoisia tekijöitä ihminen ei voisi saavuttaa optimaalista suorituskykyään; samoin kuin puutteellinen ravinto estää ihmistä kasvuiässä saavuttamasta perimän sallimaa optimaalista pituutta, estää virikkeetön ympäristö ihmistä kasvamasta älyllisesti täyteen mittaansa. Murray ja Herrnstein tulevat näin myöntäneeksi, että tietynlaisin yhteiskunnallisin toimenpitein heikossa asemassa oleville yksilöille voidaan luoda mahdollisuudet saavuttaa korkein mahdollinen henkinen kasvu ja sitä kautta sosiaalisen aseman nousu, mutta perimän sallimissa puitteissa vain tiettyyn rajaan saakka. Bellin käyrän kritiikin kärki kohdistuu juuri tuohon rajaan. Tuo raja voi tulla vastaan siksi, että yksilön oppimismotivaatio on heikko tai hänellä on sellaisia persoonallisuustekijöitä, jotka suuntaavat kiinnostuksen muualle kuin niihin aktiviteetteihin, joissa tarvitaan yhteiskunnallisesti hyödyllistä älykkyyttä.

Herrnstein ja Murray toki tunnustavat, että motivaation puute estää ihmistä usein näyttämästä mihin hän todella pystyy, mutta he lisäävät samalla, että motivaatio on monesti riippuvainen älystä: ilman älyä ei ole motivaatiota ja päinvastoin. Kuin yhteenvetona Murray ja Herrnstein toteavat, että perinnölliset ominaisuudet asettavat riittävät ehdot sille, millaiseksi ihmisen älykkyys kehittyy. Kirjoittajien toinen huomiota herättänyt muttei sinällään uusi väite on kirjassa esiintynyt tutkimustulos, jossa osoitetaan selkeästi, että alhaisesta älykkyysosamäärästä seuraa lähes poikkeuksetta heikompi sosioekonominen asema yhteiskunnassa kuin ihmisellä, jolta on mitattu keskimääräistä korkeampi älykkyysosamäärä.

Yhteiskunnallisella menestymisellä on varmasti paljon yhteistä älykkyyden kanssa, jonka itsestäänselvyyden ovat monet tutkijat Herrnsteinin ja Murrayn ohella todistaneet vedenpitäväksi. Erilaisilla kurjistumisteorioilla ei voida edes välttävästi selittää sitä, miksi jotkut eivät pärjää. Kirja-arvostelussaan dosentti Vanhanen sanoo näin: "Yhteiskunnan pohjalla on köyhä alaluokka, jonka jäsenten kognitiiviset kyvyt ovat rajoitetut ja johon luokkaan yhteiskunnalliset erot kasautuvat ". Herrnstein ja Murray ja heidän kirjastaan melko objektiivisen arvostelun tehneen dosentti Vanhasen mielestä köyhyys onkin älystä eikä yhteiskunnallisesta asemasta johtuva asia. Kirjan kulttuuripessimistinen johtopäätös kuulukin yksinkertaistettuna näin: olet köyhä koska olet tyhmä. Toisaalta kirjoittajat eivät ota huomioon sitä, että vapaaehtoinen köyhyys voi olla älykkään ihmisen eksistentiaalinen valinta.

Rotujen ÄO-erot kuuma peruna myös Suomessa

Bellin käyrä olisi jäänyt vain taloudellista uusliberalismia kannattaneiden talousihmisten ja sosiologien lukemistoksi, ellei siinä olisi puututtu muuten niin vaiettuun kysymykseen eri rotujen älykkyyseroista. Vaikka tälle aiheelle on varattu kirjassa vain niukalti tilaa, nosti juuri se kirjan kuukausiksi Yhdysvaltojen bestseller -listojen kärkeen, mikä kertoo ihmisten valtavasta tiedonjanosta rotujen älykkyyseroja kohtaan. Dosentti Vanhanen kirjoittaa viitaten arvostelemaansa kirjaan seuraavasti: "Ympäri maailmaa suoritetut älykkyystestit ovat osoittaneet jokseenkin yhdenmukaisesti rotujen ja etnisten ryhmien välillä esiintyvän säännönmukaisia älykkyyseroja, joita ei ole voitu selittää testien oletetuilla kulttuurivinoutumilla.

Kun valkoisten amerikkalaisten keskimääräistä älykkyyttä kuvataan luvulla 100, mustien amerikkalaisten keskiarvo on noin 85 (...) Rotujen ja etnisten ryhmien välisten keskimääräisen älykkyyserojen olemassaolo on kaikkein kiivaimmin haluttu kiistää, mutta kiistäjien kannattaisi perehtyä Herrnsteinin ja Murrayn esittämään todistusaineistoon". Tosiasiassa Murrayn ja Hernnsteinin esittämät tutkimustulokset mustien keskimääräisestä älykkyysosamäärästä koskevat vain Yhdysvaltojen mustia, jotka ovat jo vuosisatojen ajan sekoittuneet valkoiseen valtaväestöön. Esimerkiksi Ulsterin yliopiston psykologian professorin Richard Lynnin uraa uurtaneet älykkyystutkimukset eri rotujen parissa ovat todistaneet, että Afrikan neekeriväestön keskimääräinen älykkyys (IQ) on vain 70 (Right Now! -magazine, issue 9 / 1995).

Kiivaimmin Vanhasen kirja-arvosteluun suhtautuivat suomenruotsalaiset, jotka teilasivat lehdissään sekä Bellin käyrän että Vanhasen arvostelun. Paradoksaalisinta koko kirjan mustamaalauskampanjassa oli se, että "rotuoppien" propagoinnista ja rasismista syyttäneet suomenruotsalaiset ovat itse historian saatossa syyllistyneet molempiin: ovathan suomenruotsalaisten syrjinnän kohteena olleet juuri maamme suomenkielinen enemmistö. Suorastaan hysteeriseen tunteenpurkaukseen yltyi turkulainen kirjallisuuskriitikko Putte Wilhemsson Helsingin Sanomissa (HS 20.8.1995) haukkumalla Bellin käyrän kirjoittajat "kylähulluiksi" ja "suunsoittajiksi". Wilhemssonin arvostelusta syntynyt debatti jatkui muutaman numeron verran arvostetussa Kanava -lehdessä, jossa Jyrki Iivonen kirjoitti, että määrittelemällä kirjoittajat "kylähulluiksi" ja "suunsoittajiksi" luodaan mielikuva, että sellaisia ihmisiähän ei tarvitse ottaa vakavasti eikä arvioida heidän ajatuksiaan vakavasti (Kanava 8 / 1995).

Ympäristö muokkasi rodut erilaisiksi

Tuorein kohu koskien rotujen eroavaisuuksia nousi jälleen Tatu Vanhasen kirja-arvostelusta, mikä käsitteli kanadalaisen psykologi n ja käyttäytymistieteilijän J. Philippe Rushtonin vuonna 1995 ilmestynyttä kirjaa Race, Evolution, and Behaviour. Vanhasen kirja-arvostelu, joka julkaistiin Helsingin Sanomissa 15.6.1996 otsikolla "Kylmä kasvattaa päätä ja lämpö sukuelimiä", ei tällä kertaa noussut yhtä suuriin otsikoihin kuin The Bell Curve, mutta sekin kirvoitti silti useisiin vihaisiin yleisönosasto-kirjoituksiin. Kirjassaan Rushton esittää yhteenvedon 60:n viime vuoden aikana tehdystä rotueroja käsittelevästä tutkimuksesta sekä omasta rotueroja käsittelevästä teoriastaan, jonka maine on nopeasti leviämässä maailmalla. Dosentti Vanhanen toteaakin, että enää on tuskin mahdollista keskustella rotueroista viittaamatta Rushtoniin.

"Maantieteellisten rotujen erot ovat Rushtonin mukaan syntyneet 100 000:n viime vuoden aikana, kun ihmislaji levisi Afrikasta Euraasiaan", Vanhanen tiivistää ja jatkaa: "Ympäristön muutos johti voimakkaaseen luonnonvalintaan, jonka yhteydessä kylmään ympäristöön levinneiden populaatioiden ominaisuudet muuttuivat. Syntyivät kolme päärotua: negroidit, kaukasoidit eli valkoiset ja viimeksi noin 40 000 vuotta sitten mongoloidit ". Nämä väitteet on voitu todistaa lähes aukottomiksi uusimpien geenitutkimusten avulla, joiden mukaan suurin geneettinen etäisyys on Saharan eteläpuolisten afrikkalaisten ja kaikkien muiden ihmispopulaatioiden välillä. Rushtonin teoria esittää afrikkalaiset ihmisroduista alkuperäisimpänä ja vähiten kehittyneenä osana ja muut rodut myöhempinä muunnelmina. "Rotujen erot syntyivät lisääntymisstrategioiden mukautumisesta eri ympäristöihin" Vanhanen kirjoittaa viittaamalla Rushtonin tutkimustuloksiin.

Vanhanen esittää arvostelussaan lyhyesti Rushtonin mielenkiintoisen teorian lisääntymisstrategioista, joita ovat r-strategia, joka perustuu jälkeläisten suureen lukumäärään ja vähään hoitoon. Täysin vastakkaiselle K-strategialle on tyypillistä suuri huolenpito harvoista jälkeläisistä. Lajien välisessä vertailussa ihmiset sijoittuvat K-strategian ääripäähän, mutta lajin sisällä on Rushtonin mukaan rotujen välisiä merkittäviä eroja, joita voidaan kuvata r- ja K-strategioina. Negroidit sijoittuvat r-strategian ja mongoloidit K-strategian ääripäähän. Valkoiset eurooppalaiset ovat ääripäiden välillä, mutta enemmän K-starategiaan kuin r-strategiaan päin. "Säännöllisesti vaihtelevassa kylmässä ympäristössä piti tyytyä harvempiin jälkeläisiin, koota varastoja talven varalle ja kehittää monimutkaisempia sosiaalisia rakenteita", Vanhanen toteaa.

Vanhanen kirjoittaa, että strategiaerojen seuraukset heijastuvat Rushtonin mukaan kymmeniin rotujen välisiin rakenne ja käyttäytymiseroihin. Hengissä säilyminen kylmässä edellytti pitkäjännitteisempää suunnittelua kuin elämä tropiikissa, minkä seurauksena kaukasoidien ja mongoloidien aivot kasvoivat suuremmaksi kuin negroidien. Rotujen välille syntyi keskimääräisiä älykkyyseroja, joita Rushton tukee mittaustuloksilla.

Mitenkään uusia tai ennenkuulumattomia eivät ole ne väitteet, joissa Rushton kertoo parisuhteen kehittyneen kaukasoidien ja mongoloidien keskuudessa vahvemmaksi kuin negroideilla, koska isän ja äidin yhteistyötä tarvittiin hengissä säilymiseen kylmässä ympäristössä. Samalla miesten välinen kilpailu naisista väheni, mikä heijastui sukuelinten kokoon ja seksuaaliseen käyttäytymiseen. Miesten välisen ankaramman kilpailun takia negroidien sukuelimet ovat suuremmat kuin kaukasoidien ja mongoloidien. Sama systemaattinen ero tulee esille esiaviollisten, avioliittoon kuuluvien ja avioliiton ulkopuolisten sukupuoliyhteyksien määrässä, sukuhormoneissa sekä naisten takamusten koossa. Systemaattisia eroja on rotujen välillä lisäksi mm. eliniässä, aggressiivisuudessa ja impulsiivisuudessa sekä Rushtonin mukaan myös lainkuuliaisuudessa ja mentaalisessa terveydessä, Vanhanen listaa.

Kirja-arvostelun lopussa Vanhanen tähdentää, että Rushtonin tutkimus kyseenalaistaa käsityksen, jonka mukaan rotujen välillä ei ole ihonväriä lukuun ottamatta juuri muita merkittäviä geneettisiä eroja eikä varsinkaan käyttäytymiseen vaikuttavia eroja. Vanhanen ei kuitenkaan pidä Rushtonin tutkimustuloksia täysin kiistattomina ja toteaakin tiedemiehelle tyypilliseen tapaansa: "teoriaa on ymmärrettävästi arvosteltu, mutta kukaan ei ole kyennyt kumoamaan sitä tai tarjoamaan selitystä ihmisrotujen eroille ja niiden synnylle".

Siinä missä Rushtonin teoria pyrkii etsimään vastauksia rotujen synnylle ja niiden eroille, pyrkivät Herrnstein ja Murray todistamaan sen yleisessä tiedossa olevan tosiasian, että rotujen välillä on suuria keskimääräisiä älykkyysosamäärä-eroja, jotka vaikuttavat rotujen sosiaaliseen sijoittumiseen yhtenäisenä ryhmänä etenkin Yhdysvalloissa. Molemmissa kirjoissaan nämä tutkijat ovat ansiokkaasti valaisseet valonarkaa aihetta rotujen eroista. Kirjojen nostattaman kohun suurin ansio on se, että mediat olivat pakotettuja ottamaan tämä vaiettu aihe julkiseen keskusteluun, mitä ne tuskin olisivat oma-aloitteisesti tehneet. Totuuden kannalta tämä oli jo puoli voittoa, vaikka keskustelua käydäänkin rodulliseen tasa-arvoon uskovien tiedotusvälineiden ehdoilla.

Ihmisrodut toteuttavat luonnon pyrkimystä erilaisuuteen

Ihmiskunnan edistysuskoprojektin sanotaan alkaneen valistuksen ajan Euroopasta ja se on vielä tänäänkin vallitseva ajatussuunta läntisissä yhteiskunnissa. Tuon edistysuskon mukaan ihminen voi luontoa hyväksi käyttämällä ja ympäristöä muokkaamalla tehdä itselleen paremman maailman ja samalla itsestään paremman ihmisen. Ihminen nähdään kuin tyhjänä tauluna johon ympäröivä todellisuus jättää merkkinsä: jos todellisuus on hyvä ja ajatteluun innoittava, tulee ihmisestäkin sellainen millaiseksi todellisuus hänet "piirtää". Ihminen olisi näin vain kulttuurievoluution tuote, luonnosta irrallinen abstraktio, jonka olemus olisi pelkästään riippuvainen ihmisen itsensä luomasta fyysisestä ja henkisestä todellisuudesta. Ulkopuoliset tekijät joihin ihminen ei voi itse vaikuttaa kuten perinnöllisyys, halutaan joko pyyhkiä pois lääketieteen ja genetiikan avulla tai sitten luoda sellaisia yhteiskunnallisia ajattelumalleja, joissa henkinen ja fyysinen heikkous pyritään selittämään parhain päin. Nämä kaksi näennäisesti erilaista ajattelutapaa ovat seurausta siitä, että länsimainen ihminen haluaa olla luonnosta irrallinen itseään määräävä subjekti. Kaikki ilmiöt, joissa ihmisestä riippumattoman luonnon oma voima tulee näkyviin, pyritään epätoivoisesti tukahduttamaan tai kieltämään.

Rotuerot ovat syntyneet evoluution myötä ja ne ovat koodiutuneet jokaisen rodun perimään, joka muuttuu hyvin hitaasti. Joillekin se on merkki Jumalan tahdosta, toisille taas merkki Jumalan oikusta, mutta useimmille tieteellisen maailmankäsityksen omaksuneista ihmisistä vain tieteellisesti todistettu tosiasia, jonka perimmäistä syytä ei ehkä koskaan saada selville. On olemassa vain tietyt kausaaliset todistukset, joista nämä rodulliset erot voidaan päätellä, mutta mitään kaiken kattavaa selitystä näille eroille on turha etsiä. Joka tapauksessa ihmisrotujen välinen erilaisuus, eriarvoisuus, ei ole poikkeus luonnosta, vaan se noudattaa evoluution yhtä tärkeintä sääntöä, jonka mukaan luonto pyrkii koko ajan erilaistumaan ja luomaan uusia lajeja ja erilaisia variaatioita jo olemassa olevista lajeista.

Ihmislaji on luonut keskuudessaan vasta viimeisten vuosikymmenien aikana eettisen normiston, jossa kaikkia ihmisiä ja rotuja tulee pitää samanarvoisina. Ajatuksena se on tietenkin hyvin humaani (ihmiskeskeinen) ja sitä onkin jossain mielessä järkevä noudattaa. Syrjimistä rodun perusteella voidaan pitää ihmisten keskuudessa vääränä tekona, mutta tuleeko syrjinnän vastustajille mieleen miksi toista syrjitään? Eikö se johdu syrjityn omasta heikkoudesta ja syrjijän ylivoimaisista ominaisuuksista? Eikö syrjijä puolusta vaistomaisesti omia ja yhteisönsä etuja taisteltaessa luonnon rajallisista antimista? Antaessaan vapaaehtoisesti vieraalle ja heikommalle mahdollisuuden nauttia luonnon suomasta hyvästä menettää hän itse osan siitä. Ja tarjoaisiko autettu apuaan silloin kun entinen auttaja on itse heikommassa asemassa?

Jos kaikki todella olisivat todellisuudessa samanarvoisia mitään syrjintää ei voisi tapahtua. Räikeimmät epäkohdat voidaan tietysti poistaa, mutta ilman eriarvoisuutta ja erilaisuutta ihmiskunnassa ei voisi tapahtua mitään kehitystä vaan ihmiskunta jämähtäisi paikoilleen. Koska heikompia - ihmisyhteisöissä älyllisesti vajavaisempia - on loogisesti mahdoton nostaa vahvempien rinnalle, täytyy vahvempien laskeutua heikompien tasolle, jos tasa-arvo halutaan saavuttaa. Käytännön esimerkin tästä tarjoaa kommunismi, joka todella yritti tehdä ihmisestä tasa-arvoisen - väkisin - ja epäonnistui pahasti.

Hybrikseen sortuneen länsimaisen ihmisen tulisi muistaa, ettei hän ole luonnon lakien yläpuolella, vaikka filantropia häntä siihen usein houkutteleekin. Biologi Richard Dawkins, jonka suuri yleisö muistanee parhaiten hänen populaaritieteellisistä kirjoistaan "Itsekkäät geenit" ja "Sokea kelloseppä" on kirjoittanut: "Luonto ei ole sen enempää lempeä kuin julmakaan. Se ei tähtää kärsimykseen, mutta se ei myöskään yritä vähentää kärsimystä. Luontoa se ei kiinnosta lainkaan kunhan vain perimä (deoksiribonukleiinihappo; DNA) saadaan säilymään.

Kun geenit monistuvat maailmankaikkeudessa, joka toimii fysiikan sokeiden lakien mukaan, jotkut joutuvat kärsimään ja jotkut saavat elää onnellisina. Ei siihen löydy mitään erityisiä perusteluja, eikä sen takana ole mitään oikeudenmukaisuuden periaatetta . Jos elinmahdollisuuksia olisi yltäkylläisesti, lajien määrä kasvaisi automaattisesti niin suureksi, että edessä olisivat kuitenkin nälkä, puute ja kurjuus".

Luonnossa esiintyy ihmissilmälle paljon kaunista, paljon rumaa, mutta jokaisella näillä ihmissilmän alla elävällä eliöllä ja kasvilla on oma tärkeä tehtävänsä luonnon ekosysteemissä. Organismien runsaus ja erilaisuus on maapallolla häkellyttävän suuri ja evoluutio tuottaa yhä enemmän uusia lajeja, samalla kun osa kuolee sukupuuttoon. Myös ihminen on luonnon evoluution tulos erilaisine rotuineen. Ihmisrodut ilmentävät luonnon moninaisuutta ja niitä tulisi myös suojella sellaisinaan: jokaisella yksittäisellä rodulla on sellaisia ainutlaatuisia ominaisuuksia, joita muilla ei ole.

Varsinkin kulttuurin luojana ryhdistäytyneellä valkoisella rodulla - jota on maailman ihmisistä nykyään vain 8% - tulisi olla moraalinen ja biologinen oikeus itsesäilytykseen. Ei ole ihmiskunnan eikä luonnon moninaisuuden kannalta hyvä asia, että rodut sekoitetaan yhdeksi massaksi; nykyistä eurooppalaista kulttuuria alempi maailmanlaajuinen rodullisesti yhtenäinen monokulttuuri pyyhkäisisi kokonaan pois jo saavutetun kulttuurisen tason, samalla kun yhtenäinen sekarotu leviäisi joka maailmankolkkaan tuhoten kaiken tieltään kuin heinäsirkkaparvi.

Ilmari Perkunas

Takaisin alkusivulle

Ei kommentteja: